perjantai 29. marraskuuta 2013

Pohdintaa

Liikunnasta on muodostunut minulle muutaman viime vuoden aikana se oma juttu. Tarkalleen ottaen 16.1.2011, kun huomasin, että kiloja on salakavalasti hiipinyt niin paljon, etten ole koskaan ollut sellaisissa lukemissa (71,4kg, rasvaprosentti 37,3%). Silloin päätin, että asialle on tehtävä jotakin.

Olin jo aiemmin enemmän tai vähemmän jo kahden vuoden ajan käynyt salilla vaihtelevasti mutta tavoitteettomasti. Kun sali siirtyi suurempiin tiloihin, tuli kuntoiluun tauko. Kun tammikuussa 2011 päätin, että on tehtävä jotakin, ilmoittauduin painonpudotus ryhmään uudelle salille. Tottakai sain kummeksuvia katseita, kun itselläni ei ollut kuin se kymmenisen kiloa ylimääräistä ja suurin osa ryhmäläisistä kantoi 20-30 kilon ylipainoa. Ei se minussa niin näkynyt, kaikki oli kasaantunut vyötärölle, lantiolle ja reisiin. Ylävartalosta olen aina ollut hoikka. Eli suoraan sanottuna siis olen vartalonmalliltani ollut aina isoperseinen. Siitä sain kuulla jo yläasteella ja kommentit leveästä hanurista ovat syöpyneet tarkkaan silloin teini-ikäisen tytön päähän. Ne kummittelevat edelleenkin päässä aika ajoin.

Niin, niin. "Ethän sinä ole lihava. Voithan sinä nyt yhden pullan ottaa. Syö nyt välillä vähän jotain kun olet niin hoikka." Olinkin joskus hoikka. Ihan oikeasti. Olen painanut joskus 55kg. Silloin olin hoikka. "Söisit nyt säkin välillä jotain, oot ku luuranko" oli ehkä yleisin kommentti silloin. Söinkin. Koko ajan. Kaikkea. En kieltäytynyt mistään. Suklaata. McDonald'sia. Pizzaa. Ihan mitä vain. Ja makasin sohvalla, liikunnasta ei tietoakaan. Silloin olin ehkä 20-vuotias. Ajat muuttuu ja niin muuttuu näköjään aineenvaihduntakin. Seuraava kuva on otettu 26.7.2008, jolloin olinkin oikeasti hoikka.


Painonpudotus-ryhmä oli minulle pelastus. Paino rupesi tippumaan ja liikunnan ilo löytyi ihan uudella tavalla. Puolen vuoden päähän asetin tavoitteen että painaisin 57kg ja rasvaprosentti olisi 25%. Tavoitteesta jäätiin jonkin verran, mutta olin silti tyytyväinen suoritukseeni ja siihen, että olin päässyt tahdonvoimalla sinne asti. Lopulliset lukemat puolen vuoden jälkeen 6.6.2011 olivat 60,2kg ja rasvaprosentti 25,9%. Paljon ei puuttunut mutta ihan perille asti ei silti päästy.



Liikunnan ilo jatkui painonpudotuksen jälkeenkin vahvana ja jatkuu edelleen. 6.11.2013 avautuivat silmäni jälleen todellisuuteen. Kävin kehon koostumusanalyysissä ja se puhui karua mutta todellista kieltä. Paino 65kg, rasvaprosentti 34,1%. Miten tähän on päästy taas? No syömällä. Ruokavalio ei taas ole ollut terveellisimmästä päästä, liikuntaa on kyllä harrastettu enemmän ja vähemmän. Kesällä 2013 pyöräilimme melkein 500km yhteensä. Ensi kesän tavoitteena 600km. Kehossani on rasvaa 22,2kg ja lihaksia 23,4kg. Lukemien pitäisi olla kovin erilaiset. Lihasmassan tulisi minun pituisella (161cm) ja ikäisellä olla 21,2-25,9kg ja rasvamassan 11,1-17,8. Rasvaprosentin tulisi siis olla 18,0-28,0. 34,1% on siis liikaa. Reilusti liikaa.
"No ethän sinä mikään lihava ole. Eihän tää yks pulla nyt sua lihota. Ota tästä vähän piparia." Sama jatkuu edelleen. En tiedä, onko se kateutta, vittuilua vaan ajattelevatko ihmiset oikeasti noin? Minun päässäni taas pyörii näillä hetkillä: "En halua mitään pullaa, mutta kun se loukkaantuu nyt jos en ota, ne kattoo mua vaan että no jo on nirso ja idiootti, jos se luulee tosta pullasta lihovansa". No, ei se yksi pulla ehkä lihota, mutta jos niitä pullia ja pipareita tulee koko ajan lisää, niin jonnekinhan niiden on pakko mennä. Minun tapauksessani pelkkä pullan tuijottaminen tuo reisilleni entistä enemmän selluliittia ja turvotuksen mahaan. Ja se ei ole kiva fiilis. Ei tunnu hyvältä enkä ole tyytyväinen itseeni tai onnellinen.


Haaveenani on ollut koko ajan enemmän tai vähemmän se, että voisin juosta. Kuulostaa yksinkertaiselta ja joku varmaan ajatteleekin, että no mikset juokse? No se ei ole niin helppoa kuin mitä voisi kuvitella, kun kantaa kehossaan ylimääräistä rasvavarastoa ja hapenottokykykin on vähän mitä sattuu. Juoksemista olen nyt harjoitellut siitä lähtien kun tein päätöksen muuttua. En kuitenkaan kovin tavoitteellisesti. Se on kovin kurja tapa harjoitella ja sillä ei kyllä pitkälle pääse. Selkeä tavoite päässään on varmasti kovin paljon helpompi harjoittaa sitä mikä on itsellään tavoitteena.

Isosiskoni mies ehdotti minulle, että juoksisin hänen kanssaan maratonin. Hänellä on itsellään reippaasti kuntoilu ja juoksu taustaa ja ikääkin kaksi kertaa enemmän kuin itselläni. Fyysisesti hän on siis huimasti minua paremmassa kunnossa. Puolimaraton kuulostaa ehkä minun tapauksessani vielä mahdolliselta ja sinne tähdätään siis. Kävin tänään hamuamassa kirjastosta pinon erilaisia juoksuun liittyviä kirjoja ja tein itselleni selväksi että muutos on tultava ja tavoitteita on oltava.


Miksi sensuroin joistain kuvista naamani? Koska yksinkertaisesti oli vaan niin hirveät ilmeet, ettei niitä kehtaa näyttää! :D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

♥ Jokaikinen kommentti on tervetullut! ♥

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...